15 Sep

Talli täynnä ykkösiä – laatuarvosteluavautuminen

Hevostalli.netissä on kuohuttanut viime päivät laatuarvostelun pisteytyksien yhtenäistäminen. Topickeja on tähän mennessä tullut jo neljä, ja kaksi niistä on jo poistettu.

Itse luen keskustelua suu auki sanattomana.

Monelle uudessa pisteytysehdotuksessa tuntuu tekevän tiukkaa se, että esimerkiksi kisaamattomien hevosten jälkeläinen ei yllä ykköspalkinnolle, mikäli sille ei kirjoita tekstejä – ja koska tekstivaatimuksia juuri nostettiin, on ykköspalkinto näille hevosille ilmeisesti vaativampi hankkia, kuin ennen aiemmilla pisteytyksillä.

Kun keskustelua lukee, kuulostaa siltä, että hyvin moni tavoittelee aina vain ykköspalkintoa jokaiselle hevoselleen. Ilmeisesti olen jotenkin täysin ulkona nykyisestä laatuarvostelukulttuurista, koska kuulemma kasvatitkaan eivät mene kaupan ilman palkittuja tai “täyteenkisattuja” vanhempia.

Missä on vika?

Todellako kasvattajan hyvyyttä mitataan sen mukaan, että talli on täynnä ykköspalkittuja hevosia? Itse olen onnistuneesti virtuaalihevostellut vuodesta 1999, ja minulla on sinä aikana kertynyt yksi laatuarvostelupalkittu hevonen. Kakkosella sekin. En kuitenkaan muista, että minulla olisi silti ollut vaikeaa saada kasvatteja ikinä myytyä.

Laatuarvostelu mittaa hevosen laatua. Omasta mielestäni silloin ykköspalkinnon tulisi ollakin hankalasti saatavissa! Vaikkapa sitten niitä tekstejä kirjoittamalla niin, että lisäpisteet täyttyisivät ja täydentäisivät esimerkiksi täysin kisaamatonta emää. Kolmos- ja kakkospalkintoihin hevosella on mahdollisuus myös ilman jälkeläisiä tai vaihtoehtoisesti lähes kisaamattomilla vanhemmilla, ja ykköseen on mahdollisuus korottaa silloin myös teksteillä, muiden jaosten palkinnoilla tai näyttelyarvonimillä ja CUP-sijoituksilla.

Onko virtuaalimaailmassa laatuarvostelupalkinnon arvostus todellakin laskenut näin pohjamutiin, että enää vain ykköspalkinto merkitsee?

Miksi jokainen harrastehevonen pitäisi viedä laatuarvosteluun arvosteltavaksi? Tässä on toinen kohta, mitä jäin pohtimaan topickien lukemisen jälkeen. Itse koen, ettei jokaisen hevosen tarvitse olla laatuarvostelumateriaalia. Siksi jaksan panostaa niihin valittuihin – myös tekstillisesti. Talli täynnä laatuarvostelupalkittuja hevosia tietenkin kuulostaa hyvin hienolta, mutta se ei ole mielestäni ikinä ollut vaatimus menestyneelle kasvatukselle. Hienolle hevoselle on hieno saada myös laatuarvostelusta maininta, mutta en koe että se olisi huonompi ilman sitä.

Omasta mielestäni, vaikka tietenkin tuskastelen jo etukäteen tekstien teosta, laatuarvostelupisteytys on nyt ihan oikeudenmukainen. Joitain pieniä hiomisia siihen vielä voisi tehdä, mutta kokonaisuudessaan se muistuttaa ehkä mieliin jälleen ykköspalkinnon arvostamisen.

17 Jul

Tavoitteellinen kasvatus: omat linjat?

Sivusinkin jo tätä aihetta postauksessa aiemmin, mutta aloitetaan nyt alusta.

Kun olen aloittanut pienenä virtuaalitallilaisena, ei minulla ollut sen suurempia suunnitelmia. Tein mikä tuntui kivalta – ja jätin tekemättä sen, mitä en harrastuksessa jaksanut, kuten kilpailuttamisen. Tästä syystä vanhojen tallieni historiasta ei ole paljoakaan jäljellä, eikä kasvattilistoja ikinä pidetty kunnolla ajan tasalla.

Kasvatusta on mielestäni virtuaalimaailmassa kahdenlaista; on tavoitteellista ja on ei-tavoitteellista. Omasta mielestäni jokainen saa harrastaa kuten haluaa, enkä lähtisi erottelemaan kuka haluaa kasvattaa tavoitteellisesti ja kuka ei – molemmat ovat aivan yhtä hyviä vaihtoehtoja harrastamiselle. Toki kuitenkin tavoitteellinen kasvattaminen on pitkäjänteisempää työtä ja sillä helpommin niittää mainetta ja kunniaa – mutta voi siinä toki itsensä polttaa myös loppuun. Kuitenkaan tavoitteellinen kasvattaminen ei mielestäni tarkoita satapäistä hevoslaumaa, eikä sitä voi verrata lauman kokoon niinkään; helposti kuitenkin vaan jalostusmateriaalin määrä nousee mitä pidemmälle tavoitteessaan pääsee.

Kun aloitin Dahlgårdin kanssa, minulla oli selkeä tavoite omista linjoista. Siinä missä kaikki aikaisempi harrastukseni oli ollut lähinnä leikkimistä, ensimmäistä kertaa tallillani oli jokin suunnitelmallinen päämäärä. Aiemmat tallit oli tehty hetken mielijohteesta enemmänkin tunnelman tavoittelun toivossa kuin selkeän päämäärän kanssa. Dahlgårdin kanssa päätin, että luon omia linjoja, jotka vielä muistetaan ja näkyvät sukutauluissa.

Omien linjojen luonti on työlästä, mutta kun sitä tekee pitkällä ikääntymisellä, eikä stressaa laatuarvosteluista, kyllä se sieltä pikkuhiljaa tulee. Epäaktiivisuuskausia minulla on ollut paljon. Aloitin käytännössä kolmella tammalla ja yhdellä orilla, mutta nyt tallissa on yli 60 ponia, joista vanhimmat tätä kirjoittaessa 15-vuotiaita CAS-ikääntymisellä.

Nyt, kun dahlgårdilaisten kanssa mennään kohta kolmannessa polvessa, on ihana katsella kasvattien sukutauluja taaksepäin ja miettiä onnistuneensa edes johonkin pisteeseen. Vielä on työtä tulossa – ja nyt, kolmannen sukupolven syntyessä, pitäisi viimeistään alkaa tuoda uutta jalostusmateriaalia uusia linjoja varten, ettei pääse tulemaan tenkkapoota jossain vaiheessa, kun pitkäsukuisten jalostusmateriaali loppuu.

Kevätrinteen suomenhevosten kanssa meneillään on sama projekti pienemmässä mittakaavassa. Vaikka kasvatankin ehkä eniten itselleni, nyt olen hiljakseen alkanut myös myydä ulospäin kasvatteja siinä toivossa, että ne alkavat tehdä uusia sukulinjoja “maailmalla”. Kokemuksella molemmista kasvatustavoista voin sanoa, että itselleni tavoitteellisempi kasvatus on “se juttu”. Motivaationi on säilynyt pidempään, koska tavoitteet ovat pitkäaikaisempia. Liian isoa palaa kerrallaan ei kuitenkaan kannata ikinä haukata!

 

03 Jun

Jokavuotinen palvelinpaniikki

Joskus sitä kyllä miettii ihan itsekseen, onko tämä kaiken vaivan arvoista, tämä vapaaehtoistyö. Viimesenä kahtena vuotena on tullut hyperventiloitua ja panikoitua kesän rahatilannetta – pääasiallisesti Virtuaalisen ratsastajainliiton palvelinmaksun vuoksi, joka erääntyy heinäkuussa.

Opinnäytetyötä esitellessäni olen kuullut useampaan kertaan sen saman kysymyksen, tienaanko tällä pelillä mitään. Vastaus on aika yksiselitteisesti ei. Viimeisenä kahtena vuotena olen maksanut jopa rahaa, eli jäänyt käytännössä miinukselle – aikaa VRL:n kehityksessä en edes uskalla laskea potin päälle. Vuosi 2014 on siinä suhteessa erilainen, että VRL-kauppa on tällä hetkellä ilmaisversiona enkä suunnitellut maksavani palvelimesta kesällä, puhtaasti rahatilanteeni vuoksi.

Vapaaehtoistyö on pääasiassa kivaa. Rakastan näpertää erilaisia hyödyllisyyksiä VRL:n alle ja kehitellä jo olemassaolevaa. Siitä kehittämisen halusta en ole kuitenkaan valmis maksamaan 300 euroa joka ikinen vuosi. Tämän vuoksi viime vuoden kuningasidea harrastajilta oli hankkia sponsorit, jotka saavat mainosta VRL:n etusivulla ja harrastajien keskuudessa. En voisi kiittää yhtään enempää, koska ehdotuksia eri yrityksistä ja yhteisöistä tuli hurjasti ja sponsorit löytyivät melko nopeastikin, kun lähti vain kyselemään.

Edellisvuoden sponsoreista yksi päätti jäädä pois, mutta toinen ilmoitti vielä jatkavansa, nyt kesäkuun alussa kun kyselin yhteistyöstä. Nyt palvelimesta ollaan siis miinuksella vielä noin sata euroa, joka jostain pitäisi kaivaa – joko osissa tai kerrallaan. Olen varma, että jostain se saadaan kasaan: jos ei muuta, joukkorahoitus olkoot viimeinen vaihtoehto. Tästä huolimatta viime yö meni jälleen laskeskellessa omaa heinäkuun budjettiaan. Missään nimessä en haluaisi, että joudumme luopumaan nykyisestä mallista: VRL palvelee kuitenkin useampaa sataa käyttäjää kuukausittain ja on monelle käyttäjistä henkireikä oikeaan elämään.

Paniikki on kuitenkin puoliksi selätetty – vuodeksi. Tulevaisuuden rahoituskeinot ovat vielä kysymysmerkki. Toivon todella, että keksimme yhdessä jotain uusia ideoita harrastuksen rahoittamiseksi ja tuoreita tuulia sponsoriyhteistyöhön – niin, että tämä jokakesäinen paniikki ei olisi seuraavienkin ylläpitäjien harteilla.

12 May

VRL-monopoli

Olenko diktaattori? Virtuaalinen ratsastajainliitto on muodostunut vuosien saatossa monopoliksi. Ennen sen muuttumista tietokantapohjaiseksi (v. 2005) virtuaalimaailmassa oli useita rekistereitä, joihin oman hevosen tai tallin sai rekisteröityä. Usein erirotuiset hevoset rekisteröitiin niiden rotuyhdistyksen rekisteriin, kuten vaikkapa täysiveriset EtRyy:n. Keskitetty rekisteri, vaikka onkin monelle virtuaaliharrastajalle jo tällä hetkellä itsestäänselvyys, on oikeasti melko uusi juttu.

Ajoittain on yritetty jotain VRL:n vastaavaa rekisteriä perustaa tai ylläpitää. En tiedä mistä johtuu, että näille ajatuksille ei ikinä lämmetä. Itse olen lähinnä tyytyväinen, että edes jonkinlaista kilpailua syntyy; vaikka tietenkin tietokantapohjainen VRL on aika iso vastustaja vaikkapa HTML-pohjaiselle rekisterilistaukselle, kilpailu on aina tervettä ja kannustaa erilaisia yhdistyksiä parantamaan toimintaansa. Oli kyseessä sitten rekisteri, arvontakone tai vaikkapa tallien arvostelu.

Esimerkiksi laukkaurheilussa VRL ei näyttele isoa roolia. Harva laukkaharrastaja rekisteröi omia hevosiaan Virtuaalisen Ratsastajainliiton rekisteriin, vaan sukutiedot ja kilpailutiedot tallennetaan Vilasutiin, johon ei ole käytännössä rekisteröintivaatimuksia. Vapaaehtoiset ilmoittautuneet laukkaharrastajat niitä tallentelevat kun vastaan tulee, eikä tarvitse olla siis hevosen omistaja näin tehdäkseen. Vilasutin lisäksi tarjoan itse Escanoriin talletettujen hevosten sukulinjoja (esimerkiksi evm) jäljittävän haun, johon ei ole niinkään tarkoitettu linkitettävän, mutta josta voi saada apua kun itse etsii jonkun hevosen sukua. Russipuolella Marsupieni teki russ-arkiston, koska suurinta osaa vanhoista poneista ei ole rekisteröity Virtuaaliseen Ratsastajainliittoon. Tavoitteena kaikilla näillä on säilyttää pala historiaa jossakin muodossa, joka on hirvittävän hyvä juttu virtuaalimaailmalle, jossa varmuuskopiointi on vasta lapsenkengissä.

Uudet yhdistykset usein vastaavat johonkin tarpeeseen ja kertovat, että jokin ei nykyisessä, valta-osan käytössä olevassa systeemissä toimi. Esimerkiksi VRL:n rekisteröintisääntöjä on kritisoitu hyvin usein ja niiden helpottamista perustellaan mm. sillä, että VRL on harrastajien yhteistä omaisuutta. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on yksityisten ihmisten ylläpitämä yhdistys, joka on noussut harrastajien suosioon. Siihen kuitenkin kykenee myös ihan mikä tahansa muu rekisteri tai yhdistys, joka vastaa tarpeeseen ja markkinoi itsensä oikein – kuten laukkapuolella Vilasuti teki. Yhdistyksellä on täysi valta päättää sen säännöistä rekisterille, ja VRL on pitänyt kohtuullisen tiukan kannan muun muassa nimiaiheiden kanssa, jotta myös nuoremmat virtuaalihevostelijat voivat harrastaa ja saisimme sponsoreita kohtuullisen isolle toiminnallemme.

Tee itse parempi” on kuin punainen vaate huokaista VRL-keskustelussa, mutta niinhän se menee. Kilpailu on tervettä, ja en näe mitään ongelmaa siinä, että koko virtuaalimaailma ei käyttäisi samaa rekisteriä tai laitosta. Olisi itseasiassa hyvin virkistävää saada jokin muu laitos siihen rinnalle: tällöin vaikkapa ne, joita massakisaus ei niin kiinnosta, voisivat saada omanlaisensa laatuarvostelut ja -palkinnot, jotka tekevät heille hevosesta arvokkaan. Puljut voisivat kuitenkin kommunikoida jonkin verran keskenään, ja esimerkiksi toisesta arvonimestä voisi toisaalla saada lisäpisteitä.

Virtuaalimaailmassa on ollut yhä enenevään tahtiin tietokantapohjaisia talleja, joten osaamista varmasti löytyy myös toisenlaisen liiton perustamiselle, myös laajassa mittakaavassa. Miksi kukaan ei uskalla lähteä tekemään? Koska julkinen kritiikki! Varsinkin Hevostalli.netin Virtuaalitallit -foorumin ilmapiiri on erittäin negatiivinen uusia yrittäjiä kohtaan, pelätään että idea kaatuu heti alkumetreille. Oma neuvoni olisi, että älkää kyselkö, vaan tehkää vaikka aluksi itsellenne. Sitä kautta pääsee usein parhaaseen lopputulokseen. Ei kun tsemppiä vaan yritykselle :)

12 May

Virtuaaliset kasvatusperiaatteet

Joskus taannoisina vuosina, kun keräilin Escanorin rippeitä uudelle domainille, tajusin, että minulla ei ole suurimmasta osasta hevoslaumaa minkäänlaisia suoria jälkeläisiä, varsinkaan oreista. Olin tehnyt kasvatteja hauskoilla nimillä ja onnistunut myymään suurimman osan, jonka vuoksi omassa tallissa seisoi vain hyvin suppusukuista porukkaa. Hienoja linjojakin oli sammunut, koska linjojen edustajat (isälinjoista orit, emälinjoista tammat) oli myyty ulos ja niillä ei ollut käytännössä tehty mitään. Siitä, mitä olin kasvattanut vuosina 2005-2007, ei käytännössä ollut uuteen Escanoriin jäljellä mitään.

Tein railakkaan päätöksen (tai ainakin siltä itsestäni tuntui) ja toin silloin kisaamattomaksi jääneitä jälkeläisiä, kuten Chenoa ESC:in, uuteen talliin ja tein siitä jälkiastutuksen – samoin kuin parista muusta toimeettomaksi jääneestä kasvatista. Ja samalla tein myös päätöksen, että tästä lähin en joudu näin tekemään, vaan jokaista linjaa minulla jatkaa jokin tamma ja jokin ori omassa tallissa. Ja lopputulos varmaan nähdään hevosmäärältään hienosti pullataikinana paisuvassa Escanorissa (157 hevosta kirjoitushetkellä).

Nykyään siis, käytännössä, kasvatan lähinnä itselleni. Myyntiin tulee harvoin hevosia, koska jokainen yhdistelmä on tehty omaan talliin jääväksi. Tämä tuo kasvatustyölle toisen ongelman, koska talli täyttyy usein tällöin oreista. Niitä on siis melkeimpä pakko laittaa myös ulkopuoliseen myyntiin sekä karsia jalostusainesta, eli usein huonoimmin laukkaradoilla menestyneet löytävät tiensä ratsukoteihin uudelleenkoulutettavaksi.

Haluaisin nojata kasvatuksessani 1/3-ajatteluun, eli maksimissaan 33% tallin hevosista on jalostusoreja (menestyviä ja omia linjojaan eteenpäin vieviä). Yksi ori voi kuitenkin astua satoja tammoja, yksi tamma voi realistisesti ajatellen synnyttää vain kymmeniä varsoja. En osaa sanoa mihin ajattelutapa perustuu, luultavasti IRL-esimerkkiin: virtuaalimaailmassahan ei tarvitse tällaisia periaatteessa ajatella. Itselleni se tuo kuitenkin oman haasteensa hommaan sekä pitää tiettyä standardia yllä. Pyrin siihen, että jokaisesta orilinjasta ja tammalinjasta jää siis omaan talliin aina yksi yksilö, joka jatkaa linjaa, jos ei jopa useampia.

Escanorista löytyy jo hienoja linjoja, mistä olen itse ylpeä – ja mitä koen omikseni. Tein taannoin pienen lisäosan, mikä kaivaa linjat kannasta omille sivuilleen: orilinja- ja tammalinjalistaukseen. Linjat usein noudattavat jotain nimeämiskaavaa, kuten esimerkiksi Rockabye Birdie – Bountyhunter ESC – Boba Fett ESC. Boba Fett aloittaa taas vähän jo omaa Star Wars -aiheista nimilinjaa jälkeläisellään Mandalorian ESC. Tammalinjoista ehdoton suosikkini on Scarlett Glowsta lähtöisin oleva emälinja Scarlett Glow – Amberlight ESC – Amaranthine ESC – Amaryl ESC. Useita nimilinjojen jatkosuunnitelmia on jo syntyville varsoille, joten nyt vain jännätään, onnistuvatko ne radoilla.

Linjojen omaperäisyyden vuoksi päädyin myös aloittamaan nollasta aikoinaan Dahlgårdin russikasvatuksessa. Halusin tuoda jotain uutta russimaailmaan, jossa varsinaisia sukulinjoja ei käytännössä katsoen ollut kuin pari, jotka jo yhdistyivät toisiinsa. Erisukuisia oreja oli hankalaa löytää tammoille. Rotu ei ollut ilmeisesti kauhean kiinnostava, koska kasvattajia oli muutama, ja samat ponit pyörivät lähes joka yksilön suvusta jo 2. tai 3. polvesta. Pitkällä ikääntymisellä on joskus haastavaa ja raivostuttavaa lähteä tekemään sukulinjoja tyhjästä. Laukkahevosilla minulla tuskin olisi ollut kärsivällisyyttäkään odottaa ensin kahdeksaa CAS-vuotta niin, että kasvatushevoset olisivat jalostusiässä, ja lähteä sitten tekemään varsoja, mutta onneksi ratsupuolella ponit voivat tehdä varsoja kisauransa aikanakin. Se nopeutti prosessia huomattavasti.

Kahdessa vuodessa Dahlgårdiin on syntynyt jo yli 50 kasvattia ja poneja seisoo tallissa aikamoinen lauma, mutta nuorimmat ponit ovat tällä hetkellä jo kolmipolvisia. Uusia linjoja on siis syntynyt, ja nyt alkaa pikkuhiljaa olla aika hankkia myös vanhasukuisia poneja talliin kasvamaan. Pyrin siihen, että suurin osa poneista on “samanpolvisia” tietyssä vaiheessa. Toinen vaihe, eli kun alan tuomaan uusia poneja ja tekemään niistä uusia linjoja, alkanee kun pääsen ensimmäisessä vaiheessa kolmanteen polveen. Näin jalostusmateriaali ei tule loppumaan kesken, vaan uusia linjoja on jatkuvasti tekeillä. Varsinkin evm-poneihin pyrin panostamaan. Ne myös pääsevät jatkamaan sukuaan moneen otteeseen, jotta niitä löytyisi vielä parin vuodenkin päästä sukutauluista.

Virtuaalisessa kasvatuksessa itse koen suurimmaksi ongelmaksi suunnittelemattomuuden. Se ei ole välttämättä pahasta, koska spontaanisti varmasti syntyy myös hienoja hevosia ja kasvatteja, mutta toisaalta taas historiaa ei säily jälkipolville kauhean paljon. Monesti törmää esimerkiksi orien jälkeläismäärärajoituksiin, koska ei haluta että jostain orista tulisi liian suosittu. Sellainen ori ei kuitenkaan välttämättä näy enää vuosien päästä uusien ponien sukutauluissa, koska kasvatit myydään ulos ja usein vain yksi tai kaksi – niistä rajoitetusta kuudesta tai kahdeksasta – jatkaa omaa sukulinjaansa.

Itselleni virtuaalihevosten kasvattaminen, nimeäminen ja omien sukulinjojen teko ovat niitä tämän harrastuksen kulmakiviä ja asioita, minkä vuoksi tätä jaksan harrastaa. Paljon on tullut tehtyä itselle myös tietynlaisia “sääntöjä” ihan vaan haasteen vuoksi. Tämä on yksi tapa harrastaa, mutta itselleni hyvin mielekäs.